Judas Priest räjäytti potin

Kyllähän suomalainen on tottunut siihen, että saunassa on kuuma, mutta tuskin kukaan osasi arvella Sauna Open Airiin lähipäivien kaltaista säätä. Kun jätkien kanssa perjantaina startattiin matkalle kohti Tamperetta, näytti Kotkassa lämpömittari +28. Ja täällähän ainainen merituuli hieman viilentää kesäisin ilmaa. Suuntasimme siis riemuissamme sisämaan suuntaan (xD), luojan kiitos ilmastoidussa autossa. Tunnelmaa nostatettiin luonnollisesti Juudas Papilla ja Hyväksynnällä ja tunnelma oli mitä mainioin. Muistettiin jopa huolehtia nestetankkauksesta mineraaliveden muodossa, jota hankittiin sekä kuninkaantieltä, että riihimäen legendaariselta absilta. Timo luonnollisesti keskittyi nestetankkauksessaan olueen ja viskiin.

Perille saavuttaessa ilmassa oli selkeästi urheilujuhlan tuntua. Tampereen rockradio hehkutti torstain saunaa ja Ozzyn keikkaa ja veikkaili Priestin keikalle ainakin kahdeksaa tuhatta katsojaa. Tampereella mittari näytti +31. Asunnon parvekkeella rapsakkaat +41. Ilmanvaihto päälle, kaikki luukut auki, suihkuun, suihkuun, suihkuun ja suihkuun. Helvetillisen asunnon viilennys operaation jälkeen ryhdyttiin suunnittelemaan jo ennalta suunniteltua illanistujaista Tampereen, tuon pirkanmaan ja koko Suomen kehdon miellyttäviin ravitsemusliikkeisiin. Vaikka väsymys painoi päälle oli asunnon kuumuus silti yhä niin tyrmäävä, että päätettiin Jarskin kanssa lähteä suuntaamaan irkkupubin suuntaan, Masan ja Timpan jäädessä kämpille lepäilemään. Määränpäänä oli legendaarinen O’Connell’s. Saavuttiin perille. Tunnelma oli pubissa katossa. Baarin perimmäisessä osassa soitti joku paikallinen bändi aivan liian kovaa, aivan liian kaameaa musiikkia. Laulaja lauloi aivan liian huonosti. Onneks toisessa osassa oli mahdollista keskustella ja oleilla bändistä huolimatta ja luonnollisesti tilasimme tiskiltä irkkuoluet. Ammattitaitoisesti ja etiketin mukaan, meikäläisen Guinnessin vaahdon pinnalla komeili oluthanaa käyttämällä taiteiltu neliapila. Baarimikon selässä komeili komea teksti “No fokker comes close.” Irlannissa siis oltiin! Päädyttiin Jarskin kanssa pubin miellyttävään Darts-nurkkaukseen ja mitäpä siinä muutakaan kuin turnaus pystyyn! Bändi lopetti (Onneksi) pian ja musiikki vaihtui irlantilais-sävytteiseen kamaan. Tunnelma oli siis jotakuinkin täydellinen. Vaikka hauskaa olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa, päätimme muutaman häränsilmän, ja tuopposen jälkeen tallustella kämpille päin, jottei väsymys painaisi lauantaina liikaa päälle. Paluumatka oli legendaarinen, videoiden täyttämä potpuri, jonka aikana jo sovittiin suvereenisti Manseen paluusta.

Lauantai valkeni, kuinkas muutenkaan, entistäkin kuumemmissa tunnelmissa. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Ulkona jo aamulla +31, Kämppä sisältä +28, parveke +44. Pyörähdettiin ideaparkin oivalliseen steakhouseen pihveille ja tsekattiin samalla alueen keskellä parhaillaan meneillään olleitta Voimamies grand prix- kisoja. Yllytettiin Timoa osallistumaan tukkipunnerrukseen, jonka mies olisi voittanut aivan suvereenisti, mutta kaikkien yllätykseksi Timppa poti pientä krapulaa. Loistavat pihvit naamaan ja Swamp musicista Lemmy- dokkari, sekä blueskitara velho Kenny Wayne Shephardin timakka uusi live chicagon south siden keikalta. Takaisin kämpille, suihku, suihku, suihku ja suihku. Vaikka olut on hyvää, teimme kerrankin elämässämme järkevän päätöksen ja lähtiessä käytiin ostamassa Salesta noin kaksitoista litraa vettä alueella oleskelua ja sinne reissaamista varten. Kävelymatkaa voi kuvata yhdellä sanalla. Kuuma. Järkyttävän kuuma. Timo, joka asennemiehenä päätti pitää farkut jalassaan (”Tosi mies vetää farkuissa kesät talvet”) epäili kuolevansa ennen perille pääsyä. Perille kuitenkin päästiin ja matkalla oli kulutettu vedestä jo neljäsosa. Matkan aikana koimme voimakasta tunnetta siitä, että joku puuttui joukosta. Onnistuimme vastustamaan voimakasta halua soittaa Ogelle järjestyksessä jokaisen puhelimesta. Päätimme kuitenkin raahata miehen ensi kerralla ehdottomasti mukaan.

Sauna Open Air on Tampereen Etelä-puistossa jo moniaita vuosia järkätty metallifestari, joka vetää vuosittain merkittävän määrän metallipäitä alueelleen. Alueelle, joka on suhteellisen laaja, järven läheisyydestä johtuen myös vehreä ja hieman pienemmällä lämpöaste ilmastolla varmasti mukavan raikas. Nyt helle oli käsittämätön, jonka johdosta vesipisteiden jonot venyivät typerästi katkaisemaan ihmisten kulkureittejä aikaansaaden jumitusta ja yleistä pökkelyyttä. Alue on myös melko pitkä, mutta todella kapea. Tätä lukevat Kotkalaiset toverit ymmärtävät, että alueella syntyy melko iisisti ns. Kotkan Bepop/Amarillo-ilmiö, jossa suuri ihmislössi aaltoilee paikasta toiseen, jumittaen säännöllisesti kapeat, pullonkaula kohdat. Siihen päälle hirveä helle. Ihanaa. Mutta olosuhteista viis. Kyllähän hevifestareilla hiki haisee vähemmässäkin helteessä kaikkien pukeutuessa enemmän tai vähemmän lämpösäteitä ihanan vähäisesti keräävään väriin, mustaan.

Queensryche veti settinsä. Meno oli taattua Queensrycheä, eli mikään ei juuri yllättänyt. On harmillista, kuinka hukassa bändi on ollut Chris DeGarmon lähdön jälkeen ja hommassa ei enää ole juurikaan kipinää. Keikka oli sinänsä aivan ok, mutta pakostakin tuli mieleen, että herrat saattaisivat saada enemmän aikaan, jos lakkaisivat pitämästä muumiota väkisin hengissä ja suuntaisivat kukin omille teilleen musiikillisesti.

Accept tuli, näki ja voitti. Viime vuonna Saksan sedät yllättivät koko metallimaailman perhanan kovalla uutuuslevyllä (Taivas varjele mitä sieltä tuli) ja meininki näköjään kantaa myös keikoille. Acceptin soundit ovat suoraan 80-luvulta ja meininki taattua thrashia. Kova veto, jossa klassikot kuultiin uusien tykitysten ohella. Ainoa harmillinen seikka oli toisen kitaristin, Herman Frankin puuttuminen, minkä vuoksi bändin soundit olivat melko riipivät ja terävät. Kovaa tykitystä silti.

Sitten se Juudas Pappi. Priest on riffeineen aina ollut mulle kovempi juttu kuin siihen usein verrattu toinen legenda, Iron Maiden. Rautaneitsyt käy nykyään Suomessa joka vuonna ja siksi sen näkeminen ei tuota ongelmia. Toisin on ollut Papin kanssa. Siitä lähtien, kun missasin Suomeenkin ulottuneen Reunion- keikan (Muistaakseni 2005?), oli tätä odotettu. Ja kannatti odottaa. Ainakin viisi erilaista taustakangasta+ lavan aluksi peittänyt Epitaph- kiertuelakana. Monen monituista savukonetta, lasereita, liekkejä, kettingeillä päällystetyt vahvaripinot ja Halfordin moottoripyörä. Priest aloitti odotetun settinsä Rapid Firellä ja Acceptin aikana huomattu, “Basari ei kuullosta siltä, miltä pitäisi”-miksaus ongelma oli korjattu. Scott Travisin rummut jytisivät kuin tykit ja äänenpaine järisytti maata. Aluksi miksaaja tosin oli kuitenkin hieman pihalla. Ian Hillin bassosta ei kuulunut juuri mitään (ainakaan miksauskopin paikkeille) ja kitarat viilsivät melko hiljaa rumpujen jyristessä kaiken yllä. Tilanne parani soundien puolesta vasta muutaman biisin jälkeen.

Mutta se setti.. Rapid Firen aloittaessa setin oli taustalakanana kuva futuristisesta tehtaasta ja kulmassa luki isolla teksti: “Welcome to the home of British Steel”. Heti perään Metal Gods, jonka päätyttyä Halford tervehti yleisöä. Heading to the Highway ja sitten se mitä oltiin jätkien kanssa odotettu, Judas Is Rising. Perkele mikä jytinä! Kuten lupailtu oli, sedät vetivät vanhempaa kamaa ja yllättäviäkin vetoja kuten Starbreaker, Victim of Changes ja Never Satisfied. Myös kerrassaan loistava Diamonds & Rust kuultiin Saunassa. Seuraavaksi Halford nykäisi hopeisen pitkän, hupullisen takin päälleen ja kuultiin Nostradamus- teemalevyn kappale Nostradamus (Oliko nimibiisi? Ainakin nimeä hoettiin). Biisin aikana melkoinen osa yleisöstä valui anniskelualueille ja osa kuulemma jopa poistui. Levy ei ole uponnut kaikkiin bändin faneihin vaikka kelpo teos onkin. Jatkoa seurasi. Mm: Turbo Lover, Sentinel, hieno yllätys Green Manalishi jne..

Breaking The Law aloitti loppusuoran hittikimaran. Perään vedettiin suorastaan raivokas Painkiller, minkä jälkeen bändi poistui lavalta. Monet yleisöstä tekivät myös lähtöä. Kummallista, koska olihan selvää, että vielä kuultaisiin monta hittiä ja Electric Eyen taustakangas laskettiin samantien esiin. Hellion/Electric Eyehän sieltä tuli, jonka jälkeen Halford rymisteli Prätkällä lavalle Hell Bent For Leatherin alkajaisiksi. Tässä kohtaa me alettiin tehdä lähtöä, vaikka meikä toistelikin, että vielä tulee Another Thing Coming ja Living After Midnight. Ja nehän tulivat. Tehdessämme matkaa kotiin päin veti bändi todella pitkän version Another Thingistä, jota seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes ollessamme jo sillan toisella puolella bändi aloitti Living After Midnightin. Upea keikka, eikä viimeisen biisin missaus harmittanut, koska vältettiin järjetön ruuhka noin 11 000 metallifanin purkautuessa alueelta.

Pappi on yhä vedossa ja Halfordin, Hillin sekä Tiptonin menoa on mukava katsella. Ukot jaksavat yhä esimerkillisesti eikä meno ole Ozzymäisen arvaamatonta, “Yksi biisi hyvin, toinen pieleen”- tyyliin. Richie Faulkner hoitaa tonttinsa erinomaisesti, vaikka onkin ulkonäköä myöten selkeä K.K Downing-klooni. Bändin salaisuus on kuitenkin yhä sen moottori. Aikoinaan Painkillerillä bändin uuteen nousuun nostanut, kymmenen vuotta muita jäseniä nuorempi (Kolmekymppistä kiertuekitaristi Faulkneria ei lasketa) Scott Travis on huikea rumpali, jolla on mieletön tatsi, tekniikka ja tyyli. Tampereella nähtiin odotetusti myös miehen tavaramerkiksi muodostuneet basarikuvioiden lomassa kapuloiden ilmaan heitto/kiinniotto-temput. Hienoa, että Juudas Pappi voi näinkin hyvin vuonna 2011. Kiitos sedät ja pitkää ikää.

Settilista:

1. Rapid Fire
2. Metal Gods
3. Heading Out to the Highway
4. Judas Rising
5. Starbreaker
6. Victim of Changes
7. Never Satisfied
8. Diamonds & Rust

   (Joan Baez cover) (First four strophes acoustic)

9. Dawn of Creation
10. Prophecy (Tämähän se olikin teemalevyltä)
11. Night Crawler
12. Turbo Lover
13. Beyond the Realms of Death
14. The Sentinel
15. Blood Red Skies
16. The Green Manalishi (With the Two-Pronged Crown)

    (Fleetwood Mac cover)

17. Breaking the Law
18. Painkiller
19. Encore:
20. The Hellion
21. Electric Eye
22. Encore 2:
23. Hell Bent for Leather
24. Encore 3:
25. You’ve Got Another Thing Comin’

    (Richie solo)

26. Encore 4:
27. Living After Midnight

Oli joulukuun viidestoista päivä vuonna 1840. Ilma oli kylmä ja kuura peitti maata. Valtaisat ihmisjoukot olivat kokoontuneet Pariisin Point De Neullen varrelle. Osa talojen katoista oli täyttynyt uteliaista katselijoista. Kaikki palelivat mutta innostus lämmitti heidän odotustaan. Aurinko pilkisteli heikosti pilvien välistä.

Yhtäkkiä kuultiin kolmen eri tykistöpatterin ampuvan kunnialaukauksia ja rumpujen pärinä erottui kaukaisuudesta. Hetken kuluttua äänet lähenivät ja kadulta ilmestyivät valtaisat kahden kerroksen korkuiset vaunut kymmenien hevosten vetäminä. Vaunujen etenivät eglise du Domelle, jossa valtionpäämiehet odottivat niitä Ranskan kuninkaan kanssa. Kenraali Louise Atthalin astui kuningasta kohti ja ojensi tälle punaisella tyynyllä lepäävää miekkaa. Kuningas astui sivuun ja puhutteli Kenraali Henri Bertrandia, - Kenraali, annan teidän tehtäväksenne asettaa tämän Austerlizin ja Marengon kokeneen miekan hänen arkulleen. Bertrand koki valtavan tunnekuohun eikä pystynyt toimimaan. Paroni Gourgaud otti hänen sijastaan miekan vastaan.

Hautajaisparaatissa marssi miehiä, joista osa oli odottanut tätä tapahtumaa kaksikymmentäviisi vuotta. He olivat eläneet tämän ajan kuningasvaltaisen Ranskan salaisen poliisin erityistarkkailussa. Osa oli tähän kyllästyneenä päättänyt lähteä Ranskasta ja asettunut asumaan Atlantin toiselle puolelle, historiansa rakennusvaiheessa olevan amerikan yhdysvaltojen Teksasiin. Miehet olivat kaikki pitkiä. He olivat pukeutuneet kuninkaan kieltoa uhmaten täyteen paraati asustukseensa ja korkeisiin karhunnahka hattuihinsa. Heidän kehonsa oli karaistunut vuosikymmenten taisteluissa ja kasvonsa ahavoituneet talven kylmyydessä. He olivat Napoleonin kuuluisan La Grand Armeen voimakkain ja arvostetuin miesjoukko ja heitä pelkäsi koko Eurooppa. He olivat olleet keisarinsa mukana alusta loppuun asti. Italiassa, Marengossa, Egyptin helteessä pyramidien taistelussa. Venäjän jäätävässä kylmyydessä, verisistä verisimmässä Borodinon taistelussa ja keisarin viime hetkillä Waterloossa. He olivat Napoleonin uskollinen vanha kaarti ja heidän keisarinsa ruumis oli viimeinkin palautettu Ranskaan.

Vanha kaarti oli Napoleonin eliittisotilaiden, keisarillisen kaartin joukko osasto, joka koostui kaikista kokeneimmista ja ansioituneimmista veteraaneista. Napoleon valitsi miehet vanhaan kaartiin henkilökohtaisesti. Vanhan kaartin sotilailla oli Napoleonin armeijassa ainoina oikeus kasvattaa viikset sekä parta ja heidät tunnettiinkin armeijan keskuudessa “Valittajina” (Les Grognards), koska he ilmaisivat keisarin läsnäollessa avoimesti mielipiteensä asioista ilman seurauksia ja rangaistuksia. Heidän parakkinsa olivat aina lähimpänä Keisaria ja sen ovessa luki “Urheiden koti”- “Home of the brave”. Arpiensa, tatuointiensa ja kultaisten korvarenkaidensa vuoksi Vanhan kaartin sotilaat herättivät muussa Ranskan armeijassa pelonsekaista kunnioitusta. Valintaprosessi oli tiukka. Vuonna 1806 vain yksi mies jokaisesta jalkaväki pataljoonasta hyväksyttiin vanhaan kaartiin.

Vaatimukset olivat:

-Vähintään kymmenen vuoden palveluskokemus (Osa sotilaista oli mukana yli 20 sotaretkellä!)

-Hyvä käytös koko palvelushistorian ajan

-Sotilas oli todistanut urheutensa

-Alle 35- vuoden ikä

-Luku ja kirjoitustaito

-Vähintään 180cm pituus (Tuohon aikaan miesten keskipituus oli 168cm)

Vanhan kaartin sotilaat olivat Napoleonin ykkösnyrkki. Viimeinen lukko. Pelottavin ase, jonka taistelukentälle ilmestyminen sai vastustajan sotilaat pakokauhun valtaan ja pakenemaan. Heidän maineensa hurjina taistelijoina tunnettiin läpi koko Euroopan ja tiedettiin, että he eivät olleet koskaan paenneet taistelukentältä. Venäjän raastavalla ja tuhoisalla sotaretkellä kaartin miehet elivät puoli raa’alla hevosen lihalla ja ruisvellillä, jonka maustivat suolan puutteessa ruudilla. Tammikuussa 1814 vanha kaarti olisi näännyttävästä väsymyksestä huolimatta hyökännyt vastustajansa kimppuun epäröimättä. Craonnen verisen taistelun jälkeen Napoleon kirjoitti veljelleen Josephille: “Vain vanha kaarti seisoi vankkoina kuin puut. Kaikki muut sulivat pois kuin lumi.”

Napoleonin keisarillinen kaarti koostui kolmesta joukko osastosta. Nuoresta kaartista (Young guard) keskimmäisestä kaartista (Middle guard) sekä arvostetuimmasta Vanhasta kaartista (Old Guard). Keisari Napoleonin kohtalon hetkillä Waterloon taistelussa, kaiken toivon ollessa lähes mennyttä, hän heitti peliin viimeisen oljen kortensa, Keisarillisen kaartin. Ilman marsalkka Lois Alexandre Berthierin ilmiömäistä taistelukentän hahmotuskykyä sekä selkeitä käskyjä ja sankarillisen tehokasta komentajaansa Jean Lannesia tapahtui kuitenkin Ison- Britannian ja Itävallan murhaavassa tulituksessa mahdoton. Kaarti pakeni. Kun uutinen tästä levisi, pakeni Napoleonin muu armeija ja ratkaiseva taistelu oli hävitty. Näin kerrotaan yleensä. Tämä on kuitenkin yleinen harhaluulo. Tosiasiassa Middle guard pakeni paikalta täysin. Vanha kaarti jatkoi taistelua osan nuoresta kaartista jäädessä heidän tuekseen. Jäljelle jäänyt miesjoukko taisteli hirvittävässä tykistötulessa valtaisaa ylivoimaa vastaan suojaten ranskan muun armeijan pakenemista viimeiseen asti. Erään vanhan kaartin kokeneimmista taistelijoista kerrotaan survaistessaan pistimensä englantilaisten rynnäkköä vastaan huutaneen “Kaarti kuolee muttei koskaan antaudu!”.

Aika velikultia..

Kirjautuessani tänään kirjoittamaan blogia oli minua vastassa hienosti muotoiltu mainos jossa luvattiin minulle konkreettista rahallista bonusta tiettyjä blogini mainostuspalveluita vastaan. Oikeustoimellisista syistä jätän yrityksen nimen mainitsematta mutta kehotan kaikkia saman viestin vastaanottavia lukemaan yhdeksän sivuisen englanninkielisen sopimuksen alusta loppuun yksityiskohtaisesti. En tällä kappaleella puhu sitä vastaan mutta itse kieltäydyn kunniasta. Se siitä.

Lokakuun ensimmäinen päivä on täällä ja syksy punertaa puiden lehdet, viileän ja raikkaan merituulen puhaltaessa kasvoihin. Nyt kylmyyden jo kirjaimellisesti tuntee ja mun olikin pakko käydä ostamassa uusi välikausi takki kun huomasin monivuotisen takin jääneen käsistä ja yläselästä pieneksi. Damn! Onneksi Sokokselta löytyi sopiva, tyylikäs ja ok hintainen takki. Tänään pitäis käyttää aikaa pipon, sormikkaiden, ynnä muiden kaulaliina härpäkkeiden metsästykseen. Kesällä tehty vaatehuoneremontti aiheutti jo sen, ettei reppua löytynyt ensimmäiseen kahteen viikkoon mistään ja penaali on yhä karkuteillä.

Syntymäpäivät lähestyvät vääjäämättä. Miltä se tuntuu? Kieltämättä ei juuri miltään. Jostain syystä vanhentuminen on kuin kummallinen pieni kiusa matkan varrella ja menetti merkityksensä kahdenkympin korvilla. Aion kuitenkin istua iltaa ensi viikolla ystävien seurassa ja nauttia tilanteesta. Aion myös tästä lähtien puhua vanhenemisen sijaan kasvamisesta, koska se ei selkeästi pääty prosessina koskaan. Vanheneminen taas on vain synonyymi kehonrapistumiselle ja siihen en aio alistua vielä vuosikausiin.

Ostin lähipäivinä kirjakaupasta Johnny Cashin elämäkerran ja suosittelen kirjaa kaikille musiikista, amerikkalaisuudesta tai avomielisyydestä kiinnostuneille. Kirja on kirjoitettu Johnnyn äänellä tämän vielä eläessä ja läsnäolon tunne on voimakas Cashin kuvaillessa keikkabussinsa matkaa läpi kalliovuorten tai kertoessa tarinaa lapsuusvuosiensa Arkansasin puuvillapelloilta. Olin nähnyt kirjan kaupassa useasti ja kannessa komeilevien Joaquin Phoenixin ja Reese Whitherspoonin vuoksi luulin kirjan olevan Walk The Line- Elokuva kirjallisessa muodossa. Onneksi kirja tuli otettua käteen ja tutkittua asiaa hieman tarkemmin. Kansi on varmaan ollut hyvä markkinointi idea elokuvan julkaisemisen hetkellä mutta nyt, viiden vuoden kuluttua se aiheutti vain hämmennystä.

NFL- kausi on nyt pyörinyt kolmen viikon ajan ja osa jyvistä alkaa erottua akanoista. Colts on totuttu tehokas itsensä, Bengalsilla ei hyökkäys tunnu toimivan. Green Bay on huikea kone, Patriotsilta puuttuu pass rush ja Saints kärsii loukkaantumisista. Yllättäjiin kuuluvat viime vuonna ensimmäistä kertaa elonmerkkejä näyttänyt Houston Texans, Pelinsä kuntoon saanut Chicago Bears sekä Ben Roethlisbergerin pelikiellon takia rammaksi epäilyty Pittsburgh Steelers. Texans voitti ensimmäisessä pelissään Coltsin, Bears onnistui kaatamaan Packersin tiukan taistelun jälkeen ja Steelersin puolustus on graniitinkova. Kausi jatkuu mielenkiintoisena ja tähän asti siis melko yllättävänä. Ainii, Fantasy footballissa meidän liigassa tilanne on suht tasan, paitsi Masa on voittanut tähän asti kaikki ottelunsa. Tompan ennen kautta Masan pelinrakentajista lausahtama “Voi luoja” pitää siis paikkansa.

Nyt ulos raikkaaseen syysilmaan ennen ruoanlaittoa. I’l be back..

Heipä hei pitkästä aikaa. En ole kuopannut blogia vaikka monet kenties ovat niin luulleet. Täällä ollaan taas ja homma jatkuu kesähelteiden jälkeen. Kesä oli aivan mahtava. Kokonaisuudessaan mahdollisesti mun elämän paras niin ihmisten, aktiviteettien ja ilmojenkin puolesta. Kiitokset teille kaikille, jotka tiedätte olleenne siitä osallisina.

300- Projekti:

Nyt jatkuu arki tiukan spartalaisen meiningin muodossa. Päätin nimittäin toissapäivänä, että tänä lukuvuonna keskityn tiukasti kuntoiluun ja kehon hyvinvointiin. Kevään ja kesän aikana onnistuin tiukan treenin avulla kasvattamaan selkää ja käsiä noin viitisen kiloa. Kymmenet kilot Bluen kanansiipiä eivät varmasti haitanneet kasvuprosessia! Tuli myös syötyä mitä sattuu, herkuteltua ja nautittua alkoholia aivan liikaa ja nyt kaikki ne jäävät pois. Paino on nyt noin 92kg ja tarkoitus on vetää ensi kesäksi tiukka 300- elokuvan tutuksi tuoma kunto päälle. Hommasta tekee vaikean se, että paino ei saa tippua alle 90 kg. Onneksi rasvaa ei kuitenkaan valtavasti ole kehon päällä ja vuodessa ehtii paljon. Tarkoitus olisi syksyn aikana vetää tiukka salikuuri johon lisään rasvaa polttavat kävelylenkit Aittakorven (Aittakorpi tosin vain vaihtelun vuoksi. Tampsan kuntoradalla on paljon enemmän korkeus vaihteluja. Harjun päällä kun on..) ja Tampsan lenkkimaastoissa.  Uuden vuoden jälkeen on tarkoitus vaihtaa treenimenetelmät toiminnalliseen harjoitteluun eli olkkarin kahvakuulat, voimakeilat ynnä muut otetaan käyttöön ylläpitävän treenin asemassa ja rasvanpolton tehostuessa. Päivittelen tänne fiiliksiä ja tuntemuksia projektin vaiheilta. Saas nähdä miten äijän käy.

On taas SE aika vuodesta. Kuukausien levoton ja tylsistynyt olo palkitaan tänään kun National Football League käynnistyy viime vuoden konferenssi finaalin toisinnolla, New Orleans Saints- Minnesota Vikings. Hypetys on kovaa ja Dave Matthews Band esiintyy puoliajalla. Itse aion viettää perjantain täydellisessä NFL- pimennossa koska siirryn illalla kymmenen aikaan Tompalle katsomaan peliä Viasatilta. Satelliittilautasten ja huippunopean Internetin aikana turhauttavan informaation pimennon aikainen 1990- luku tuntuu vain muistolta. Amerikkalaista jalkapalloa kun näki tuolloin vain ja ainoastaan helmikuun Super Bowlin muodossa ja jos silloinkaan, niin vain suorana yölähetyksenä. Nykyään tilanne on fanille luksusta. Pelit näkee muutaman tunnin viivellä ja NFL.Comin sivut päivittyvät reaaliajassa.

Tästä vuodesta tulee kauden osalta erittäin kiinnostava siksikin, että päätettiin ystävien kanssa jälleen kerran perustaa Fantasy Football- liiga, missä kukin henkilö valitsee joukkueeseensa tietyt pelaaajat ja pisteytys tapahtuu pelaajien reaali-menestyksen mukaan. Tänä vuonna saatiin peräti kuusi joukkuetta kasaan mikä loi liigasta äärimmäisen tasaisen ja jatkossa jännittävän. Etukäteiskauhua aiheuttavat Masan Peyton Manning- Tom Brady kaksikko, Turon Ray Rice ja Maurico Jones-Drew juoksukaksikko, Sannan Drew Brees, Tony Romo, DeAngelo Williams ja Roddy White. Jarski rullaa kentälle mm. Adrian Petersonin, Michael Turnerin ja Larry Fitzgeraldin. Tomppa taas omaa liigan pelätyimmän ja tehokkaimman running backin, Tennesee Titansin Chris Johnsonin sekä meidän liigan parhaan WR- ryhmittymän. Andre Johnson, Brandon Marshall, DeShaun Jackson. Hurjaa menoa!

Itse suoritin ehkä itsemurhan valitsemalla ensimmäisellä valinnalla (Järjestys oli arvottu) Chris Johnsonin sijasta Green Bay Packersin pelinrakentaja Aaron Rodgersin, joka on pelannut ilmiömäisen Pre-Seasonin. Ensimmäisestä valinnasta johtuen (Järjestys kääntyy aina tasapuolisuuden nimissä) sain valita seuraavan kerran vasta kun 11 pelaaja oli jo napattu listoilta. Koko loppu draftin ajan sain valita kaksi pelaajaaa peräkkäin (Kierroksen viimeinen pick ja seuraavan ensimmäinen) mikä helpotti jonkun verran valintoja. Valitsin kakkoskierroksella parhaan jäljellä olevan Running Backin, Steven Jacksonin sekä parhaan Wide Receiverin, Randy Mossin. Siitä eteenpäin joukkue täyttyikin nopeasti. Matt Schaub, Cedric Benson, Steve Smith, Wes Welker, Pierre Thomas, Brent Celek jne..

Kokonaisuudessa olin suhteellisen tyytyväinen mutta toisten joukkueita katsellessa murskatappiot ovat mielessä. Ainoa muutos minkä draftin jälkeen tein, oli potkaisijan paikalle. Vapaaksi oli jäänyt Oakland Raidersin Sebastian Janikowski jolla on liigan ennätys pisimmän onnistuneen potkun tekijänä. Raiders myös potkii paljon kenttämaaleja jos hyökkäys ei toimikaan toivotulla tavalla. Saa nähdä..

Maailmalta kuuluu kummia. Monien rakastama ja monien vihaama Huippurumpali/Kilkuttelija, Mike Portnoy on jättänyt Progressiivisen metallin lippulaiva Dream Theaterin “Musiikillisista erimielisyyksistä johtuen.” Bändi aikoo kuitenkin jatkaa tästä huolimatta. Muistan yhä elävästi Portnoyn lausunnon takavuosien soundissa: “miehistövaihdoksia tapahtuu, mutta jos minä tai John Petrucci lähdemme on tämä bändi tarunsa lopussa.” Itse myönnän tapahtuman olevan sellainen mitä en koskaan uskonut näkeväni. Mun mielestä Dream Theater on aina ollut ei niinkään miljooniin sivuprojekteihin hukkuvan John Petruccin vaan nimenomaan Mike Portnoyn bändi. Olen myös kasvanut aikuiseksi ja päässyt yli Mike Portnoy- vihastani. Ei ole miehen itsensä vika, että hän on ilmiömäisen taitava soittaja joka varmasti tylsistyy normaaleissa kompeissa ja filleissä. Hän tekee sen mitä tekee erittäin hyvin ja taitavasti. Lähinnä mua on aina ärsyttänyt suunnattomasti miehen vaikutus lupaaviin nuoriin rock ja hevi- rumpaleihin jotka hylkäävät tehokkaan ja tanakan perus-kompin ja sen sisäisen svengin etsimisen ylimääräisen kilkuttelun ja kikkailun vuoksi koska “Tää perusjuttu on tylsää.” Pornoy itse taitaa halutessaan pelkistetynkin ja tehokkaan soiton. Sitä eivät nuoret intomielet ymmärrä ja se ei ole Mike Portnoyn vika. Kaikkea hyvää hänelle jatkossa!

Nyt vähän venyttelemään ja parantelemaan salin kipeyttämiä lihaksia ja sitten kitaran pariin. Viikonloppu on alkanut ja kausi alkaa tänään. Hauska nähdä jälleen, hyvää syksyn alkua kaikille!

Mr. T

Tervehdys kaikille!

Jälleen hieman aikaa vierähtänyt viime kirjoituksesta, kesä ja kiireet (Muka) aiheuttaa viivästyksiä. No paljon silti sattuu ja tapahtuu. Mm. Keikoilla on tullut jälleen hypättyä. Viime viikon keskiviikkona tie vei spontaanisti Lahden legendaariseen Torveen, jossa luokkakaverin bändillä oli keikka. Paikka oli vanha tuttu entisensä ja ilta mukava. Oltiin tyttöjen kesken liikkeellä, eli sisko, Jansku ja allekirjoittanut. Matkan tarkoitus oli sekä keikan tsekkaus, että vanhan ystävän (Yhden meistä kumppanin) iloinen yllättäminen, joka onnistuikin täydellisesti. Ilmeensä oli ikimuistoinen tämän huomatessa meidän istuvan baarissa ja jälleennäkemisen riemu oli molemminpuolinen. Keikka oli frendin osalta hyvä ja siitä jäi hyvä maku. Frendi lähti ajelemaan kotiinpäin, koska duunivuoro alkoi jo aamuneljältä (Eli kahden tunnin päästä bändinsä keikan loputtua) ja me hyökättiin Launeen mäkkärin autokaistan kautta myrskylän läpi kulkevalle kotimatkalle kaakonkulmaan. Kotimatkalla lisäriemua aiheutti jarrupalojen kulumisesta ilmoittanut varoitusvalo! xD Hengissä kuitenkin selvittiin aamuhämärässään räpiköivälle Kotkansaarelle. Kiitos Lahti ja Luxury Toys, näemme vielä uudestaan!

Tuli toissapäivänä käytyä jälleen kerran Skotlantilais- Australialaisen, Rock- maailman ihmeen, AC/DC:n keikalla. Reissuun oli varauduttu hyvissä ajoin, liput hankittiin Tammikuussa pienien alkuvaikeuksien jälkeen ja fiilikseen virittäytyminen alkoikin jo vapuntiimoilla. Keikalle oli tulossa huikea liuta tuttuja ja tunnelma olikin odottava, koska tämä saattoi olla bändin viimeinen esiintyminen Suomessa iän jo painaessa ja levytysvälien venyessä. Pyörähdin ensin tiistai aamuna unenpöpperössä Karhulaan jalotakan pihalle, missä Faija ostaa täräytti uuden liuskekivi-grillin (Tervetuloa kasaamistalkoihin pojat) ja siitä lähdettiin broidin kanssa suuntaamaan Tampereen, tuon Suomen Manchesterin suuntaan noin klo 9.50.

Menomatka sujui mukavasti ja stadin kohdalla radiokanavilta löytynyt helmeilevä keskustelu Suomalaisen seksuaalivalistuksen tasosta toi naurunkyyneleet silmiin. Ohjelmassa esiintyneiden “Asiantuntijoiden” mielestä suomalaisen naisen asema on tällä hetkellä huonompi kuin koskaan. Seksistä “Nuorisotansseissa” puhutaan kuulemma nykypäivinä samoin kuin ennen vanhaan hevoskaupoista markkinoilla. Tämän havainnon esitti mies, joka oli oman kertomansa mukaan käynyt viimeeks “Tansseissa” noin 20 vuotta sitten.. Eräs ilmitullut huolettava fakta oli myös se, että jos perheen isällä on monia rakastajattaria, niin heidän ylläpitoonsa kuluu paljon rahaa, eikä näin ollen rahaa jää koulujen seksuaalivalistukseen ja sitä opitaankin näin ollen työpaikoilla. Nykyaikainen valistus kuulemma aiheuttaa varsinkin tytöille “Hirveitä paineita ja stressiä”. Eräs sanasta sanaan lainaus menee näin: “Jos lennellään kukasta kukkaan, tai no siis lumpusta lumppuun, niin eihän se nyt oikein, öö tarkoitan..” Kokonaisuutena keskustelusta tuli sellainen olo että oltaisiin broidin kanssa ajeltu jossain jenkkilän raamattuvyöhykkeellä ja oli täysin käsittämätöntä kuulla tämän tasoista keskustelua nykysuomen yleisradiossa.

Mutta se siitä. Tampereelle saavuttiin ja tunnelma oli katossa. Tampereen Rock-radiossa jaettiin keikalle lippuja erilaisien kisojen kautta. Radiotoimittaja valitteli, että ihmiset eivät “Edes odota sitä oikeaa spottaus biisiä josta liput voittaa, vaan toimituksen linjat syttyvät heti sadoista puheluista aina kun mikä tahansa yhtyeen biisi soi.” Hypättiin Masan kanssa Mansen keskustaan ja tsekattiin äkkiä muutamat levykaupat ja otettiin samalla tietoinen riski parkkisakosta. Kolikoita kun ei ollut. Ja kuin taivaan lahjana rukoukseen vastattiin!! Ihanat 50 euroa eli tuloksena 25 egen parkki molemmille! Mutta se ei upeassa hellesäässä keikkaa odottavia masentanut. Been there, done that ja homma maksettiin saman tien. Sitten siirryttiinkin kämpille Mikaa ja Haakanaa odottelemaan, jotka olivat meistä poiketen valinneet Kouvola- Lahti reitin perille. Juuri kun ruvettiin olemaan hieman huolestuineita puhelin pärähti jätkien saapuessa jonnekkin Tampere talon tiimoille. Navigaattori oli kuulemma yrittäny eksyttää useasti matkan aikana ja yhä Kouvolan jälkeen kehottanut herroja siirtymään Helsinki- Tampere tielle mm. Padasjoella sekä Tuuloksessa. Tämän lisäksi tie oli ollut tukkeessa rekoista ynnä muista miellyttävistä kulkijoista.

Mutta viimein jätkät selvisivät perille ja tilannetta oli toki juhlistettava viskicolalla, jonka jälkeen ryhdyttiinkin tallustelemaan kohti Ratinan stadionia. Lava oli kaupungin suuntaisesti ja mm. yliopiston ja kirkon sillalta sen näki oivallisesti. Tästä johtuen puisto olikin täyttynyt kuuntelijoista jo aikaisessa vaiheessa. Me jyrättiin muiden mukana sisään stadionille ja noin minuutin kuluttua lämmittelijä Zero Nine aloitti settinsä. Me oltiin toivottu että se setti oli ollut jo soitettu ja jos tämä olisi tiedetty oltaisiinkin valuttu paikalle vasta palhjon myöhemmin. Sedät yrittivät parhaansa mutta valitettavasti ainakaan meidän porukka ei pahemmin lämmennyt.

Todella pitkän odotuksen jälkeen Black Ice- kiertueen tunnari video viimeinkin pyörähti käyntiin ja bändi saapui lavalle. Ensimmäisissä biiseissä Laulaja Brian Johnsonilla oli selkeitä ajoitus vaikeuksia ja tämä tarttui myös muuhun bändiin. Malcolmin kummastelevat ja Cliffin naureskelevat ilmeet kertoivat selvää kieltä. Viime kesän keikkaan verrattuna veto olikin selvästi väsähtäneempi ja rutiininomaisempi. Mutta se sedille suotakoon. Eihän joka ilta voi olla timanttinen ja kiertuekin on kestänyt jo puolitoista vuotta. Brianin ääni ei myöskään ajoittain meinannut kulkea ja tuntuikin siltä, että bändi sai itsensä kasaan vasta viidentenä soitetun Black Icen aikana. Loppukeikka oli odotetun komeaa hittikimaraa ja pitkästä aikaa kuultiin myös legendaarinen High Voltage! Whole Lotta Rosiessa jätti- rosie nousi rock and roll junaan päälle istumaan ja jalkaa polkemaan tuoden mieleen Bon Scotin legendaarisen tarinan tosielämän Rosiesta: “I did do her, oh god sometimes I wish I hadn’t but I still did”. Aina viimeisenä soitettavan For Those About To Rockin tykit siivittivät tien suureen ilotulitukseen ja sitten homma olikin ohitse. Ihmisiä hekin, mutta legendoja silti. Ensimmäinen kerta kun äänestä välillä huomasi, että Brian Johnson on todellakin 62- vuotias. Todennäköisesti kuitenkin maailman ainoa ikäisensä, joka kaltaiseensa pestiin kykenee. Kiitos AC/DC ja pitkää ikää vaikka pillit menisivätkin pussiin. Long May You Run!

Keikan jälkeen purkauduttiin jätkien kanssa hämeenkadun irkkupubiin missä siihen aikaan oli vielä mukavasti tilaa suurimman osan kansasta pysähtyessä lähimpiin paikkoihin. Guinnessia naamariin ja nälän yllättäessä päätettiin marssia legendaariselle Tammelan Torin grillille. Perillä jono oli noin 30 metrinen mutta keikan jälkimainingeissa aika kului nopeasti ja tunnelma oli huipussaan. Nälkä oli todellakin päässyt kunnolla puraisemaan ja Haakanan tilattua oman lihiksensä Tampereen kuuluisalla mustalla makkaralla, astui meikäläinen tiskille ja lateli mun ja broidin tilauksen: Jättiranskikset (Broidille), Kana burgeri, Hot Dogi kaikilla mausteilla ja Lihis kaikilla mausteilla. Mun tilaus aiheutti hilpeyttä kanssa ihmisissä, mutta “No mulla on nälkä”- tunnustus sai osakseen yleistä hyväksyntää. Myönnän kyllä, että ruokia odotellessa Haakanan lausuma ja naurama “Sä jumitit koko jonon tolla tilauksellas!” huvitti, varsinkin kun jono oli siinä vaiheessa noin 40 metrinen. Kotiin päin käppäillessä ja ruokia syödessä kaikki katumukset katosivat nälän mukana jonnekkin Saharaan. Safka oli kerrassaan erinomaista, Hot Dog ehkä paras minkä olin koskaan syönyt ja kokonaisuudessaan ilta tuli näin päätetyksi oivallisesti.

MM- kisojen alku lähenee uhkaavasti ja stressi Italian sekä Englannin puolesta alkaa nostelemaan päätään vaikka yrittäisi pysyä coolina. Enää muutama päivä.. Näihin tunnelmiin ja lauseisiin tänään. Voikaa hyvin, nähdään taas!

Loppuun linkki legendaariseen Black Ice kiertueen (Miten niin vihjaileva pätkä? ;D ) intro videoon:

http://www.youtube.com/watch?v=06qq9mfz31k

Huh hellettä. Parvekkeella sijaitseva lämpömittari näyttää 36,7 astetta. Kansa istuu terasseilla, löhöilee biitseillä ja nuoriso sonnustautuu uusiin kesämuotivaatteisiin, jotka tuntuvat kesä kesältä kutistuvan ja löytävän yhä nuoremman sukupolven.

Tällä kertaa kesä todellakin pamahti paikalle yhdessä hujauksessa. Vielä toissa viikolla ihmisillä oli takit päällä ja kylmä merituuli iski kaupungin katukuvassa vasten kasvoja. Nyt tuulikin on kuin lämmin lehmän henkäys. Välikautta, jossa ulkona liikutaan esim. hupparissa kesti nyt tasan yhden päivän. Tilanteesta täytyy muistaa nauttia, koska henkilökohtaisesti veikkaan Saksassa tällä hetkellä vallitsevan +8 asteen kelin siirtyvän seuraavaksi tänne meidän iloksemme.

Mut tunteville ihmisille tulee varmasti suurena yllätyksenä että mä olen lähipäivät viettänyt aikaa lähinnä terassilla. Ilman alkoholia tosin, nauttien auringosta ja sosialisoinnista. Viime keskiviikon juhlinta siskon seurassa oli sen verran railakas tapahtuma, että alkoholia ei ole sen jäkeen pahemmin edes tehnyt mieli ja hyvä niin näillä helteillä. Eilisen saldo: 5 ja puoli tuntia eri terasseilla ja aplarimehua sekä vettä noin kuutisen litraa. Terassilla istumisessa on parhaimmillaan yksinkertaisesti jotain elämää suurempaa. Aika pysähtyy ja ympäristöä on ilo havainnoida lämpimässä kesä- säässä. Käydä läpi talven ah, jo niin kaukaiset asiat ja tavata niitä onnellisia tuttuja, jotka tuon raskaan ajan ovat viettäneet lämpimissä ilmastoissa. Erityisesti miellyttää helteiden saapuminen jo nyt, Toukokuussa perinteisen Heinäkuun sijaan. Nyt on aikaa punoa suunnitelmia tuleville kuukausille.

Ainoa ahdistava asia on yhä Kotkan katukuvasta puuttuva Yellarin terassi. Huhu kertoo baarin olevan myynnissä ja näin ollen ei ilmeisesti kesäterassikaan aukea ja mä jään ilman kesän “Olohuonettani”. Ikävä juttu. Tällaisilla keleillä myyntiä varmasti olisi kaupungin aurinkoisimmalla paikalla.

Pitemmittä puheitta poistun nyt tietokoneen äärestä ja siirryn ulkoilmaan nautiskelemaan säästä. Tehkää te samoin. Kesä on saapunut.

Vuonna 1999 pitkätukkainen nuori teinihevari luki soundista Type O Negativen nokkamiehen, Peter Steelen haastattelun. Haastattelu oli tehty bändin sydänmailla, New Yorkin Brooklynissa, laulaja- basisti Steelen kellarissa sijainneessa kaksiossa, josta toinen puoli oli kokonaan muutettu punttisaliksi rautoineen sekä koneineen.

Steele tilitti haastattelussa rehellisesti uuden levyn (World Coming Down) teon vaikeudesta sekä siitä, miten oli aikoinaan etsinyt elämänsä suuntaa soittaen kaikenlaisissa bändeissä ja välillä lopettaen soittamisen kokonaan, tehnyt hanttihommia ja lopulta päätynyt työskentelemään vakituisesti New Yorkin puistotoimen riveissä. Tuolloin noin 38- vuotias jättiläinen (201 cm, 120kg) mainitsi myös katuvansa nuorena ottamiaan tatuointeja ja kehotti nuoria ajattelemaan pidemmälle.

Nuori teinihevari olin tietysti minä itse ja suurimman vaikutuksen haastattelussa teki se, että sen kautta ymmärsin ettei kaikki ole aina niin kiveen kirjoitettua ja lopullista kuin mitä ihminen nuorena kuvittelee. Ihmisen elämä voi muuttua radikaalistikin täysin yllättäen kuten Steelen tapauksessa. Central Parkin roskien kerääjästä tulikin maailmantähti joka lähti Panteran kanssa kiertueelle.

Haastattelun innoittamana menin ja ostin uuden levyn ja aloitin Type O Negativeen tutustumisen. Minkä virheen teinkään alottaessani tästä levystä! Levy on nykypäivinä tunnetusti erittäin raskassoutuinen, hidas ja kokonaisuutena sitä voisikin verrata pitkäksi raahautuvaksi matkaksi golgatalle ristiä kantaen. Peter Steele paljasti myöhemmin, ettei pysty itsekään kuuntelemaan levyä kokonaan ja musiikista oli aikoinaan tullut hyvin raskasta hänen sen aikaisen elämänsä heijastumana. Kuuntelin levyn muutaman kerran enkä käsittänyt bändin suosioita. Muutamaksi vuodeksi bändi sitten unohtui, levy hukkui hyllyn syövereihin ja keskityin Slayeriin, Metallicaan ynnä muuhun metallimusiikkiin.

Muutaman vuoden kuluttua pikkuveli sitten meni ja ostaa täräytti Typen uusimman levyn (Life Is Killing Me 2003). Mikä muutos! Mukana oli jopa nopeita biisejä ja melodiat olivat tarttuvia. Vähän ajan päästä kuulin myös bändin legendaarista mestariteosta, October Rustia (1996), jolta löytyy myös superhitti My Girlfriends Girlfriend. Vihdoinkin suosio oli ymmärrettävissä ja olin täysin myyty.

Vuonna 2005 yhtyä hämmensi fanejaan julkaisemalla kotisivuillaan hautakiven, jossa luki “Peter Steele Free at last 1962- 2005″. Muistan yhä tapauksen. Kävin itsekin sivuilla ja maailmalla levisi huhu Steelen kuolemasta. Onneksi siitä ei kuitenkaan ollut kyse, vaan yhtye vitsaili itselleen hyvin tyypillisellä makaaberilla tavalla levy- yhtiön vaihdosta.  Peter Steele oli kuitenkin kärsinyt lähivuosina kokaiinin käytöstä, alkoholismista ja näiden ongelmien aiheuttamasta vainoharhaisuudesta, jonka vuoksi mies viettikin jonkun aikaa parantolassa. Kaiken kukkuraksi mies joutui keskelle mustasukkaista kolmiodraamaa, jonka päätteeksi hän pahoinpiteli “kilpailijansa”. Seurauksena mies tuomittiin Riker’s Islandin vankilaan suorittamaan rangaistustaan.

Type O Negative sai kuitenkin rivinsä jälleen kuntoon ja julkaisi vuonna 2007 menestyneimmän albuminsa Dead Againin. Vaikka Steele oli kiertueella selvästi pienentynyt rankimmista painojennosto vuosistaan, oli hän kuitenkin yhä se “Ainoa oikea” Goottimetallin nokkamies matalan äänensä ja olemuksensa voimin. Mies oli aikaisemmin tunnettu kärkevistä mielipiteistään ja ateismistaan mutta ilmoittikin yllättävästi samana vuonna tulleensa uskoon:

“There are no atheists in foxholes, they say, and I was a foxhole atheist for a long time. But after going through a midlife crisis and having many things change very quickly, it made me realize my mortality. And when you start to think about death, you start to think about what’s after it. And then you start hoping there is a God. For me, it’s a frightening thought to go nowhere. I also can’t believe that people like Stalin and Hitler are gonna go to the same place as Mother Teresa.

Dead Againin kiertue oli levyn tapaan menestys ja yhtye vakiinnutti viimeistään nyt paikkansa Rock/Metal historiassa. Pahat kielet jaksoivat silti huhuta Peterin huonoista elämän tavoista ja miehen mahdollisesta paluuusta kokaiinin käytön pariin. Bändi ilmoitti syksyllä 2009 tekevänsä uuden levyn mutta ei kehottanut faneja pidättämään hengitystään, koska tunnetusti levyjen teko kesti heiltä noin 2-3 vuotta. Huhtikuun neljästoista päivä 2010 saapui kuitenkin järkyttävä uutinen. Peter Steele on kuollut. Ensiksi maailma oli hyvin skeptinen ja ymmärrettävistä syistä. Olihan tämä bändiltä tyypillistä huumoria. Päivän pidetessä asia kuitenkin varmistui. Petrus Ratajchyk alias Peter Steele oli kuollut 48- vuotiaana sydänkohtaukseen. Musiikkimaailma oli menettänyt jättiläisen.

Type O Negativen Symphony For The Devil DVDeen (2006) muuten hyvin sekavassa ja pelleilyksi vedetyssä haastattelussa bändiltä kysytään kuinka kukin jäsen tahtoisi kuolla. Tilanteesta ja sen luonteesta kertoo jotain hervottomaan hekottamiseen kyllästyneen kosketinsoittaja Josh Kellyn vastaus: “En välitä kunhan se tapahtuu nyt heti”. Peter Steele kuitenkin vakavoituu ja vastaa: “En tiedä. En välitä tavasta mutta toivon että onnistuin muuttamaan jotain ja, että elämälläni oli merkitystä.” Kitaristi Kenny Hickey palauttaa tilanteen heti raiteilleen huutamalla sivusta: “Olet jo tehnyt sen! Nimittäin tehnyt maailman pahemmaksi paikaksi!”. Yhtyeen yhteinen naurunremakka on valtava.

Kiitos Peter Steele ja jää hyvästi. Juo puolestamme punaviiniä hornansarvesta, koska ehdit perille ennen meitä.

http://www.youtube.com/watch?v=9DxgVB48JSY

Jälleen täällä. Viime postauksesta on vierähtänyt tovi, koska studiolla on riittänyt hommia ja kaiken maailman kiireitä on muutenkin (Muka) ilmaantunut. Pääsiäinen tuli ja meni juosten ohi ja nyt edessä ovatkin viimeiset tentit ja vappu- “karnevalian” odotus. Se on kumma juttu, että syksy matelee aina ikuisen pitkään ja kevät tuntuu menevän liiankin nopeasti ohitse.

Mutta.. Mitä tällä välillä on tapahtunut? No vaikka mitä. ESP saapui kovassa kotelossa, Esan allekirjoittaman aitoustodistuksen kera ja olipa koteloon isketty myös Amojen Silent Waters- Albumi Esan nimmareilla. Hauskoja bonuksia, jotka vain lisäävät tunnetta siitä, että bändi välittää faneistaan ja ESP:llä homma toimii. Itse kitara on yhdellä sanalla mahtava. Tatsi on silkin pehmeä mutta ei Gibsonmaisesti tukkoon lakattu. Mikeissä on juuri sopivasti tehoa toisen yltäessä mitä raskaimpaan ulvontaan, toisen taas antaessa ilmoille oivallisen heleän Les Paulin puhtaan soundin. Skitta inspiroi mielettömästi ja sillä onkin syntynyt jo monta lupaavaa biisin aihiota.

Toissapäivänä, eli viime keskiviikkona vietettiin Faijan 30v- Vuotistaiteilijajuhlaa. Faija veti komeasti monologin varmalla kädellä. Juttu oli aivan esittäjänsä näköinen venyen kepeästä huumorista myös koskettavan realistiikan puolelle. Alkumusiikkina toimi 1980- Luvun Miles Davis. Siis niin meidän iskää!! Hauskaa mutta myös dramaattista esitystä seuratessa tuli mieleen välillä epäusko siitä, että iskä on tosiaan ollut ammattinäyttelijä jo 32 vuotta. Tämä tietysti johti johtopäätökseen myös omasta iästä. Damn!! Näytteille oli laitettu faijan vanhoja rooliasuja, joista osa oli Porin teatterin lähettämiä vuosilta 1985 ja 86! Kuvagalleriat olivat myös hienoja ja niissä vilahteli tuttuja hahmoja vuosien varrelta. Paikalla oli noin 150 kutsuvierasta, tuttua, sukulaista, oppilasta ja kollegaa ja tunnelma oli mitä mainioin. Esityksen jälkeiset kiitokset/palkitsemis-seremoniat kestivät kokonaisuudessan noin puolitoista tuntia ja niistä ei huumoria, hyvää musiikkia ja komeita puheita puuttunut. Meikä pyrki räpsimään kuvia joka tilanteesta ja toivotaan, että niistä edes osa onnistui. Meidän tunnetusti todella vaatimaton faija oli hienon iltansa ansainnut ja kaikille jäi tilaisuudesta varmasti hyvä mieli.

Mä huomasin taas tänä aamuna herätessä, että ihmisellä ei koskaan saa olla liian hauskaa ja yltiöpäisistä nautinnoista rangaistaan varmasti jälkikäteen. Suora puku ei tunnetusti ole niitä maailman lämpimimpiä vaatekertoja ja toki mun oli lähdettävä puku päällä vielä kodin päässä jatkoille. Illan lisäksi jatko, eli yö oli vaiherikas eikä menoa ja meininkiä puuttunut. Seurikselle sisään marssiessa tuttujen portsarien ensimmäinen kommentti: “Et kai oo oikeasti tulossa tähän latoon noin hienossa vetimissä!” Menin kuitenkin ja paljon tuttuja kasvoja oli liikenteessä. Tänä aamuna heräsinkin kurkkukipuun. Fantastista! Onneksi se meni hieman ohi mutta täytyy silti ottaa tänään rennosti ettei tässä nyt (TAAS!!) tulla kipeäksi.

Serkut tärähtävät tänään Las Vegasiin ja sieltä viikoksi Californiaan. Toivotan heille tolkuttoman loistavaa reissua ja toivon näkeväni heitä useammin kuin nykyperinteen mukaisesti kerran vuodessa. Toivottavasti Mr J:n tie kulkee jälleen tänä vuonna perinteen mukaisesti meidän kaupungin kesäfestareille ja päästään setvimään vuoden jutut ja istumaan hevibaarin terassille auringonpaahteessa.

Mun veljeni toisesta äidistä taas on parhaillaan Italiassa. (Kaikki on siis reissussa paitsi mä!!) Mun on ilmeisesti pakko jossain vaiheessa tasoittaa tilit ja lähteä kolmeksi kuukaudeksi malediiveille. Eipä tässä sen ihmeempiä tähän hätään. Nyt alelaarista mukaan napatun Assasin’s Creedin kimppuun ja ristiretkien aikaiseen Richard Leijonamielen rautaisella kädellä hallitsemaan Akkoon.

Peace, Love and Rock & Roll

Nykyhetken trendi kuntoilussa on palata takaisin vanhoihin ja hyviksi havaittuihin treenausmenetelmiin kuten kahvakuuliin, lekatreeniin sekä muihin entisten aikojen työntekoa muistuttavaan harjoittelutapoihin. Uusi ei enää olekkaan in vaan vanha on päivän sana. Ennen ihmiset olivat vahvempia tehdessään jatkuvasti ruumiillista työtä nykyajan tietokonekansan sijaan.

Siitä päästäänkin päivän aiheeseen Catch Wrestlingiin eli koukkupainiin. Monet tutut on pyytäneet mua kirjoittamaan joskus tästä asiasta, koska omaan siitä kokemusta ja nykyään ilmoitankin kysyttäessä lajikseni juuri sen. Tässäpä tätä juttua nyt sitten tulee. Mun kamppailulajihistoria on vahvasti vääntölaji- (Grappling) painotteinen vaikka defendo ja nyrkkeilyjuttuja seasta löytyy. Brasilialaisen Jiu-Jitsun aloittaminen oli aikoinaan kymmenen vuotta sitten uskoon tulemiseen verrattava kokemus ja siitä siirryin luontaisesti lukkopainin kiehtovaan maailmaan. Mä olin kuitenkin harrastuksen alussa hyvinkin laiha poika (Painoa noin 60kg) ja siitä johtuen sain usein erityisopetusta länsirannikon painimestarilta, Esa Koivulta toisten tehdessä pariharjoituksia. Krusifixi, Front Facelock, suljetut nyrkit, rullaus, kravatti ynnä muut erikoistekniikat tulivat tutuiksi ja niiden avulla peli usein tasottuikin vahvempia ja painavampia vastustajia kohdatessa. En tuolloin tiennyt Esan olevan Suomen ja maailman viimeisimpiä koukkupainin osaajia ja näiden tekniikoiden olevan osa noin satoja vuosia vanhaa, muuntautunutta ja suurimmaksi osaksi kadonnutta painiperinnettä.

Koukkupaini syntyi alunperin 1800- luvun lopulla Englannissa, Lancashiressä, jossa tyylistä käytettiin nimitystä “Catch as Catch Can” tai Catch Any Hold You Can”. Eli Suomeksi käännettynä “Ota kiinni mistä saat”. Tästä löytyykin yksi suurimmista eroista nykyaikaisen BJJ:n, lukkopainin ja koukkupainin välillä. Rankasti yleistettynä Brassi Jiu-Jitsu ja lukkopaini toimivat periaatteella: Pyritään hakeutumaan otolliseen paikkaan, (Positioon) josta hakea vastustajasta luovutus tietyllä lukolla tai kuristuksella. Koukkupainija ei ajattele näin. Hän kontrolloi vastustajaansa ja lopettaa tämän mistä paikasta tahansa käytössään myös ne tekniikat, jotka edellä mainituista lajeista on vuosien myötä karsiutunut pois, kuten esimerkiksi niska- sekä kasvolukot, lihasvenytykset, tainnutukset ja selätykset. Hän ei ajattele kamppailua positiopainina vaan vastustajan kontrollointina, jossa käyttää apuna koko kehoaan.

Koukkupaini kulkeutui Atlantin yli siirtolaisten mukana Amerikkaan, missä se tuli tunnetuksi vaeltavissa karnevaaleissa voimamiesten ja painijoiden käyttämänä ottelutyylinä. Tuohon Mark Twainin oivallisesti kuvaamaan jokilaivojen aikaan oli tavallista, että paikalliset asukkaat, viljelijät ja muut sankarit saivat haastaa karnevaalin mestarin otteluun rahapalkinnosta. Voittaja ratkaistiin yleensä selätyksellä tai luovutuksella. Säännöt noissa “Rough and Tumble”- otteluissa olivat hyvin minimissä. Lyöminen sekä hyökkäykset silmiin olivat sallittuja, eikä pehmustetun alustan ylellisyyttä noissa spektaakkeleissa juurikaan tunnettu. Tämän vuoksi karnevaalien ottelijat olivatkin valmistautuneita pahimmanlaisiin aseettomiin hyökkäyksiin ja koukku (Hook) oli tehokas, nopea ja varma tapa voittaa ottelu. Karnevaalien matkustaessa koukuttajat (Hookerit, Shooterit) oppivat uusia ja erilaisia tekniikoita kaikkia kansakuntia edustavilta siirtolaisilta ja kehittyivät näin pikkuhiljaa aseettoman kamppailun mestareiksi.

Tunnetuimmaksi koukuttajista nousi Martin “Farmer” Burnsin valmentama, keskilännestä kotoisin ollut maalaispoika nimeltä Frank Gotch. Martin Burns oli noin 70- kiloinen painimestari, joka omasi tarpeeksi vahvat niskalihakset roikkuakseen turvallisesti hirttosilmukassa niskojaan jännittämällä. Laihasta varresta huolimatta kyseessä oli siis harvinaislaatuisen voimakas mies, joka kaiken lisäksi nautti valtavasta teknisen tiedon määrästä. Vuonna 1899 Farmer kohtasi 90kg painavan Gotchin, jossa tunnisti oitis luonnonlahjakkuuden ja ryhtyikin muokkaamaan tästä maailmanmestaria. Tehtävä onnistui ja Gotch tuli tunnetuksi nopeudestaan sekä erityisesti nilkkalukostaan, jonka pelossa monet vastustajat luovuttivat ennenaikaisesti.

Tällä välin Euroopassa Catchin suuria nimiä olivat mm. osittain Suomalais-Virolainen voimamies Georg Hackenschmidt, Itävalta- Unkarin Stanislaus Zbyszko sekä Intialainen Ghulam Muhammad eli ” The Great Gama”. Seuraavien vuosien aikana Frank Gotch kohtasi sekä Hackenschmitin että Zbyszkon kahdesti ja kukisti molemmat miehet tuhansien maksaneiden katsojien edessä. Todellinen super-ottelu aikansa ehdottomasti ylivoimaisimman ottelijan Great Gaman (Hänestä joskus lisää) kanssa jäi kuitenkin toteutumatta Gotchin vaatiessa ottelun tapahtumista New Yorkissa ja Gaman tahtoessa ottelun tapahtuvan Euroopassa. Valitettavasti Frank Gotch kuoli vuonna 1917 vain 39- vuotiaana ja ottelu jäi ikuisesti unelmaksi ja spekulaatioiden aiheeksi. 1920- luvulla Catch Wrestling alkoi kehittyä kamppailulajista nykyiseen show-painin (WWE) suuntaan, jossa lajin tekniikoita yhä käytetään vaarattomina versioina. Esimerkkeinä näistä vanhan ajan luovutusliikkeistä voidaan mainita mm. Vasaralukko, Teksasin Neliapila sekä Bostonin Krapu. Itse kilpapaini taas kehittyi/ keskittyi nykyisiin Kreikkalais- Roomalaiseen ja Vapaapainin tyyleihin, joista kuristukset, lukot ja koukut karsiutuivat ajan saatossa kokonaan pois.

2000- Luvulla muutama vapaaottelija pitää yhä Catch Wrestlingia päälajinaan ja harjoittelee sitä vanhan mallin mukaisesti. Näistä nimekkäimmät ovat varmasti entinen UFC:n raskaansarjan mestari Joshua Barnett sekä Japanilainen PrideFc ja kamppailulaji legenda Kazushi Sakuraba, joka esitteli ottelussaan Ryan Gracieta vastaan tehokasta ja kivuliasta kasvolukkoa, josta Gotch, Gama ja kumppanit olisivat olleet hyvin ylpeitä.

Catch ei kuitenkaan ollut/ ole pelkästään painia vaan siihen sisältyy oleellisesti myös voima sekä kuntoharjoittelu. Koukkupainin kohdalla voidaankin puhua eräänlaisesta “atletismin vaalimisesta”. Shooterit olivat koostaan riippumatta, poikkeuksetta hyvin voimakkaita miehiä vaikkakin eri tavalla kuin nykyään voimakkuus mielletään. Varmasti moni heistä olisi nostanu penkistä paljonkin rautaa, mutta eniten nämä miehet kunnostautuivat käytännön voimassa. Täpötäysien tynnyreiden nostamisessa sekä kannossa, painavien säkkiä lapionostossa ja hurjassa puristusvoimassa. Ed Lewisistä kerrotaan tarinaa, jossa hän oli hypännyt roikkumaan jaloillaan ns. saksiotteeseen nyrkkeilysäkin ympärille ja puristanut sitten reisillään säkistä täytteet ulos. Great Gaman taas tiedetään tehneen tuhansia ja taas tuhansia hindu- punnerruksia, kyykkyjä sekä dippejä päivittäin. “Russian Lion” Georg Hackenschmidt rikkoi  maailmanennätyksen tempaistessaan yhdellä kädellä ilmaan 125kg rautaa. Hän nosti yhdellä kädellä maasta myös 300- kiloisen kiven ja kantoi täysikasvuista hevosta sylissään sadan metrin matkan. Hurjia tuloksia ja tekoja miehiltä, jotka olivat keskimäärin 175cm pitkiä ja painoivat noin 90kiloa.

Nykyaikana Catch- Paini on vaarassa kadota maailmasta, vaikka kiinnostus sitä kohtaan onkin hieman kohonnut alkukantaisia harjoittelumenetelmiä tutkittaessa. Maailmassa on enää muutama lajin aito mestari ja yksi heistä on alkuperäinen oppimestarini, Suomen Porissa asuva Esa Koivu. Historian opiskelijana ja kamppailulajiharrastajana koen tämän lähes kaikkien nykyaikaisten painilajien esi-isän elossa säilyttämisen tärkeäksi tehtäväksi ja yhdeksi oman elämäni määränpäistä.

Frank Gotch

Stanislaus Zbyszko

Georg Hackenschmidt

Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä, The Great Gama.

Tervehdys kaikille!

Viime torstai oli kerrassaan tapahtumarikas päivä. Jo aikaisemmin mainittu Brasilia- esitelmä meni loistavasti mutta sitä edelsi kerrassaan monumentaalinen sählinki. Tietenkään ei kumpikaan Temen kanssa oltu keretty syödä yhtään mitään ennen koululle saapumista. Kiirehdittiin tulostamaan esityksen raportti osuutta missä skolen ihanat nopeat (Not!) tietokoneet näytti taas kyntensä. Karmean jumituksen jälkeen saatiin kuitenkin juttu tulostettua.

Päädyttiin luokkaan ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Toinen ryhmä piti ensin esityksensä joka kesti noin kahdeksan minuuttia. Me hyökättiin itsevarmoina luokan eteen ja kaveri ryhtyi kirjoittelemaan taululle mielijohteita tyyliin: Samba, jalkapallo, kokaiini, köyhyys.. Oltiin juuri valmiita aloittamaan tykitys ja kuinka ollakkaan koulun uudet luokissa sijaitsevat päätteet eivät lue muistitikkuja. Mikä nautinto! Frendi lähti järjestämään asiaa ja mä jäin luokkaan pitämään tunnelmaa yllä. Harmittelin ettei Juuso sattunut olemaan koulussa koska sillä on tunnetusti himassa Zumba- helistimet. Hetken päästä lähdin jelppaamaan kaveriani ja lopulta koko härdellissä meni noin varttitunti, jonka aikana porukka istui luokassa. Multa ja  toverilta meinasi jo usko ja hermot loppua jossain vaiheessa. Varsinkin siinä vaiheessa kun joku keksi ryhtyä viisastelemaan. All in all, esitys meni kuitenkin loppujen lopuksi hemmetin hyvin, kesti 25 minsaa ja me saatiin kiitosta luonnollisuudesta.

Tämän jälkeen oli vuorossa ratkiriemukas (Ja pakollinen) vierailu vaalimaan tullissa. Matka oli kokonaisuudessaan ihan mukava, mutta reissun mielekkyys tuli kyseenalaistettua jo alkuvaiheessa, kun ensin bussissa paistuttiin ja hikoiltiin ja sen jälkeen tullin pihalla paleltiin. Tämä sykli vielä toistui muutamaan kertaan ryhmän liikkuessa luentosalista läpivalaisuhalliin, purkuhalliin jne.. Mä tiesin itse selviäväni korkeintaan pettäneellä deadorantilla ja huolehdinkin enemmän rakkaasta siskostani, joka oli duunista sairaslomalla ja ollut edellispäivänä kuumeessa. Systeri kuitenkin selvisi matkasta hienosti ja huolenpito menikin oletetusti, eli toisin päin. Tarkastus ja purkuhallissa: “Ethän veliseni mene liian lähelle sitä aukkoa ettet putoa. En jaksaisi nostaa sinua sieltä ylös.” Näinpä

Käynti kesti kaiken kaikkiaan viitisen tuntia ja nälkä pääsi ahdistamaan siinä määrin, että päätettiin Systerin ja “Flyn” kanssa pyyhältää reissun jälkeen suoraan pizzalle päänsärkyä helpottamaan. Pizza maistui ja homma toimi ja näin oli käsittämättömän pitkäksi venynyt päivä viimeinkin miltei pulkassa. Syömisen jälkeen täysin ähkynä kotiin könytessä oli mukava yllätys odottamassa. Päheä Meshuggah- huppari oli viimeinkin saapunut.

Tuli muuten juuri lukaistua suuren suosikkini Eddie Bunkerin (1933-2005) esikoisteos Julmin Peto (No Beast So Fierce). Eddie- sedän jotkut saattavat muistaa Tarantinon Reservoir Dogs- elokuvasta Mr. Bluen roolista. Mies oli ennen kirjailija ja näyttelijä uraansa vanhan koulun ammattirikollinen joka päätyi jossain vaiheessa jopa FBI:n most wanted listalle ja oli aikanaan San Quentinin kaikkien aikojen nuorin vanki. Tästä Bunker kirjoitti aikanaan kirjan Animal Factory, josta sittemmin tehtiin elokuva pääosissaan Edward Furlong ja Willem Dafoe. Esikoisteos Julmin Peto oli/on loistava kirja. Tiettyjä yhtymäkohtia Bunkerin omaelämäkertaan (Konnakoulu) kirjasta löytyy, mutta ei niin paljon, että kirja olisi jäänyt konnakoulun lukeneelta kesken. Suosittelen Bunkerin tuotantoa kaikille, jotka pitävät realistisesta jännityskirjallisuudesta. Kovien miesten valinnat ovat kovia, mutta joskus elämässä altavastaaja vetääkin pidemmän korren ja ajaa avoautolla auringon laskuun..

http://en.wikipedia.org/wiki/Edward_Bunker